Jarmo Ohtonen, 59, juoksee satoja kilometrejä pitkiä ultramatkoja. Juokseminen on toiminut terapiana pojan kuoleman jälkeen.

”Otin tatuoinnin oikeaan pohkeeseeni kaksi vuotta sitten. Se on juoksutapahtuma Spartathlonin logo, jossa on juoksijan profiili.Olimme puhuneet ultrajuoksuporukan kanssa, että jos selviän Spartathlonin 246 kilometrin juoksusta, otan leiman. Olin silloin 56-vuotias ja selvisin maaliin vajaassa 35 tunnissa.

Minulla ei ole muita tatuointeja, enkä aio ottaa enempää, sillä en ole tatuointi-ihmisiä. Tästä saavutuksesta olin kuitenkin niin ylpeä, että tein poikkeuksen.

MITÄ ON MARATONKUNTO?

Olin jo kolmekymppisestä lähtien siistinyt elämäntapojani, lisännyt liikuntaa ja jättänyt alkoholin pois.

Juoksemisen aloitin myöhäisellä iällä. Juoksin ensimmäisen kisani vasta viisikymppisten sarjassa 2007. Se on suoraan sanoen vähän harmittanut. Olen joskus miettinyt, että olisi pitänyt aloittaa nuorempana.

Kiinnostuin pitkistä matkoista, kun lehdissä puhuttiin, että poliitikko tai muu julkisuudesta tuttu on niin sanotussa ”maratonkunnossa”. Se kuulosti hienolta, kunnoltaan paremmalta. Halusin ottaa selvää, millainen tuo mystinen maratonkunto on.

Ensimmäisen maratonini juoksin muutama vuosi juoksuharrastuksen aloittamisen jälkeen. Juoksutreeneissä huomasin, etten tykännyt nopeista lenkeistä. Mieluiten juoksin mukavuusalueellani, hitaalla sykkeellä ja pitkiä matkoja. Maratonissa joutuu juoksemaan aika ripeästi, eikä tämä vauhti sopinut minulle.

Lue myös: Miten liikunta auttaa stressinhallinnassa?

VAIMO TOPPUUTTELI

Kuulin noihin aikoihin ensimmäistä kertaa ultrajuoksusta eli maratonia pidemmistä matkoista. Ne sopivat minulle paremmin. Iän myötä ihmisen nopeus vähenee, mutta kestävyys säilyy. Lisäksi kamppailu tapahtuu entistä enemmän pään sisällä. Vanhempi ihminen saa tässä etumatkaa elämänkokemuksen myötä.

Toisaalta vanhempi ultraaja tarvitsee nuorempaa pidemmän palautumisajan. Minä joudun palautumaan pitkistä juoksumatkoista jopa pari kuukautta.

Jouduin pohjustamaan vaimolleni ultrajuoksun aloittamista. Hän suhtautui siihen varauksellisesti, sillä hän oli huolissaan terveydestäni. Kun olen jaksanut juosta sadan kilometrin ja 24 tunnin yhtämittaiset matkat, vaimo ei ole enää ollut niin huolissaan minusta. Olemme yhdessä tutustuneet ultrajuoksijoiden yhteisöön, joka on lojaali ja ystävällinen porukka.

Olemme vaimoni kanssa molemmat ujoja ja syrjään vetäytyviä ihmisiä, joten meille on tärkeää löytää lämmin piiri, jossa tavata muita. Ryhmästä on ollut myöhemmin merkittävää tukea.

Jarmo Ohtonen ultrajuoksu

Iän myötä kamppailu tapahtuu enemmän pään sisällä, Jarmo Ohtonen sanoo.

JAAN MATKAN VARTIN OSIIN

Minulla on hyvä rutiinien sietokyky. Uskon, että tämä henkinen ominaisuus on yksi vahvuuksistani. Siksi pystyn juoksemaan pitkiä matkoja. Päivätyönikin varastomiehenä on toisteista, ja nautin siitä paljon. Työn fyysisyys ylläpitää lisäksi peruskuntoa.

Sadan kilometrin juoksun piinallisin hetki tulee psyykkisesti ehkä 60–70 kilometrin kohdalla. Silloin on jo juossut kuutisen tuntia ja alkaa olla väsynyt sekä fyysisesti että psyykkisesti. Vielä olisi maratonin verran juostavaa.

Psyykkaan itseäni jakamalla jäljellä olevan ajan vartin osiin. Juoma- ja ruokapisteet ovat vartin välein. Taukojen välillä keskityn pitämään ryhdin mahdollisimman hyvänä ja hengittämään oikein.

Jalat, vatsa ja pää voivat pettää pitkillä juoksumatkoilla. Jaloissa kostautuvat vanhat vammat. Vatsa voi mennä sekaisin syömisestä ja juomisesta tai pää voi päättää, ettei matka jatku tästä eteenpäin.

Oma heikko kohtani ovat jalat. Viime syksynä yritin juosta Spartathlonin uudestaan, mutta tiesin jo matkaan lähtiessäni, ettei lonkkani kestäisi koko matkaa. Siihen oli tullut vamma harjoitellessani viime kesänä. Juoksuni katkesi puoliväliin.

SURU YLLÄTTI

Vuosi 2016 oli siviilipuolella todella kauhea. Poikani menehtyi odottamatta toukokuussa. Hänellä oli sydänlihaksen tulehdus, josta kukaan ei tiennyt.

Vielä edellisenä päivänä hän oli pelannut tyttärensä kanssa pesäpalloa ja käynyt kalassa. Saalis valmistettiin illalliseksi.

Seuraavana aamuna Antti ei enää herännyt. Hän oli menehtynyt itselleen ominaiseen levolliseen nukkuma-asentoon, joten uskomme, ettei hän tuntenut kipua.

SAAN JUOKSUSTA LOHTUA

Elämä on ollut järjenvastaista. Ensimmäiset viikot kuljin sumussa. Juuri sinä hetkenä juokseminen ja ultraajien yhteisö tuli tärkeäksi avuksi. Olen saanut paljon tukea suruun.

Juostessani mieleni pääsee pois jumitilasta, jossa se muuten olisi surun vuoksi. Kaveri on voinut juosta harjoituksissa mukana. Olen voinut samalla puhua. Juoksutilanne on myös rennompi kuuntelijan kannalta, kun puhutaan raskaista asioista.

Kirjoittaminen ja asiasta avoimesti puhuminen ovat olleet tärkeä osa suruprosessia. Muutin harjoituspäiväkirjani surupäiväkirjaksi. Ensimmäisinä viikkoina kirjoitin siihen myös viestejä pojalleni.

Poikani ja minä olemme olleet kumpikin perinteisiä suomalaisia miehiä, jotka eivät puhu tunteistaan. Silti uskon, että hän oli ylpeä minusta, että aloin juosta vielä viisikymppisenä ja olen ylittänyt itseni useaan kertaan. Olen itsekin ollut todella ylpeä kaikesta siitä, mitä poikani teki. Toivottavasti sain sen kerrottua hänelle tavalla tai toisella..”

Lue myös: 

Kakkostyypin diabetesta voi torjua omin avuin

5 liikettä riittävät päivän kuntoiluksi – kiireisen liikkujan crossfit-treeni

Kaipaatko kunnon tuloksia treeneistä? 7 sääntöä jatkuvaan kehitykseen

Juttu on alun perin julkaistu Oma Aika -lehdessä 1/2017